Unelmienviejä 

Meillä kaikilla on unelmia, toisilla enemmän kuin toisilla, mutta niitä kuitenkin on varmasti jokaisella, iästä tai taustoista riippumatta. Unelmat on tärkeä osa ihmisen elämää. Niiden tavoittelu ja saavuttaminen saavat voimakkaita hyvänolon tunteita aikaiseksi.

Mie oon ite ollut aina unelmoija. Harmi etten mie koskaan tehnyt töitä niiden saavuttamiseksi. Piilottelin ja salailin miun unelmia, vaikkei niissä ollut mitään erikoista, minkä takia niitä salailin lähipiiriltä. Miun elämä vaan oli sellaista, etten koskaan uskaltanut haaveilla asioista (enkä varsinkaan kertonut kellekkään, jos haaveilinkin jostakin), joista jokainen muukin nuori tyttö haaveilee. En muista mikä ois ollu miun haave ammatti, en unelmoinut poikaystävästä, lomamatkoista tai mistään muustakaan. Välillä havahduin siihen että aloin unelmoimaan ja heti kun sen huomasin, kielsin unelmani. Ajattelin vain, että millaisia seurauksia unelmieni toteutumisesta syntyisi. Kuinka aina löysinkin ihanista asioista negatiivisen puolen. Kuinka aina sain unelmani näyttämään itselleni tyhmiltä ja kuinka sanoin itselleni kuinka lapsellinen paska olen, kun edes kehtaan haaveilla tulevaisuuden ammatista tai edes uudesta hupparista. Jälkikäteen mietittynä on todella tyhmää että jätin elämäni elämättä, vain koska olin ympäröinyt itseni huonoilla ihmisillä. Ihmisillä jotka nauroivat pienen tytön unelmille.

Sulkeuduin. Pikkuhiljaa en enää haaveillut. Olin hyväksynyt kohtaloni. Olin alistunut siihen kohtaloon, että minun osani tässä elämässä on toteuttaa toisten ihmisten unelmia, omieni sijasta. Olin hyväksynyt sen, ettei minulla ollut oikeutta mielipiteisiini. En ollut enää omaitseni.

Olin kuin Victor frankenstainin luomus. En mestariteos, vaan säälittävä sieluparka, ruumiissa, joka oli koottu pienistä paloista jotka eivät kuuluneet minulle. Siltä se tuntui. Jouduin olemaan niin montaa eriasiaa. Jouduin miellyttämään niin monia ihmisiä. Otin mallia toisista. Matkin jonkun pukeitumista, toisen puhetyyliä ja joltain sain itseeni jonkun muun piirteen. Pian näytin jokaisen tuntemani ihmisen halvalle kopiolle.

Onneksi mitään peruuttamatonta ei tapahtunut sillä hetkellä, kun Victor rakensi tämän luomuksen joka kantoi minun nimeäni.

Vahvistuin.

Pikkuhiljaa pääsin eroon niistä ihmisistä, joiden takia sulkeuduin kuoreeni. Hiljalleen sain reivittyä pala palata, minulle rakennettua kuorta pois.

Kohta olisin taas oma itseni.

Vuodet vierivät tässä välissä ja kun vihdoin olin vapautunut kuorestani, olin vapaa. Mutta myös erittäin haavoittuvainen. Satutin itseni kerran jos toisenkin. Mutta en luovuttanut. Olin päättänyt etten enää koskaan palaa takaisin siihen kuoreen, jonka vankina olin elänyt vuosi toisensa jälkeen. Vihdoin olin saanut rohkeutta elää itselleni.

Nykyisin tuo kaikki kuulostaa hyvin kaukaiselta ja vieraalta. Tätä kirjoittaessani tuntuu kuin kertoisin jonkun toisen henkilön elämästä, sillä en tunnista itseäni vanhasta minästäni. Ihan kuin olisin elänyt kaksi elämää, tässä yhdessä ja samassa elämässä. Se on vaikea selittää. Tavallaan tuntuu siltä, kuin minun päässäni olisi jonkun toisen ihmisen muistot, koska olen muuttanut elämäni suunnan täysin, enkä koe enää itseäni samanlaiseksi kuin tuolloin. Kuinka surullinen pieni ihmisparka olinkaan. Mutta niin vaan pakenin omasta kuorestani. Ironista, että rakensin kuoren, jotta minun olisi hyvä olla, jotta olisin turvassa, mutta tahtomattani rakensinkin itselleni vankilan. Pieni suojakuori voi olla hyvästä, mutta kohtuus kaikessa. Eikö? :)

Valintoja valintoja

Miten valintojen tekeminen onkin niin vaikeaa. Valintoja aletaan tekemään jo pikku lapsena, mutta silti niiden tekeminen ei helpotu iän myötä.

Mie oon 22 vuotias, enkä vielä tosiaankaan tiedä mikä miusta tulee isona. Mie en oo opiskellut itselleni ammattia. Kävin kyllä 2 vuotta ammattikoulua mutta se jäi kesken. Tai no... ei sekään vaan jäänyt kesken, vaan siinäkin vaiheessa tein tietoisen valinnan, jonka välillä itsekkin kyseenalaistan. Vaikka tiedän että se päätös oli tehtävä. Olin silloin henkisesti täysin lopussa, joten oli pakko karsia elämästä jotakin pois, jotta sain aikaa korjata asioita pääni sisällä. Se päätös johti moniin muihin valintoihin ja lopulta tuntui kuin olisin kulkenut valintojen labyrintissä, joka oli täynnä erilaisia esteitä.

Valintojen tekeminen on pelottavaa.

Lapsena valintojen tekeminen, oli ehkä jopa helpompaa kuin aikuisiällä. Varmaan sen takia, koska lapsena ei vielä täysin ymmärrä syy-seuraussuhdetta. Silloin ei vielä mieti liikaa sitä, että "nyt kun valitsen näin niin kohta tulee tämä ja tämä valinta eteen ja silloin, jos valitsen näin niin sitten...."

Ainakin itselleni valintojen tekemisen tekee vaikeaksi juuri se, että mietin liikaa. Mietin asiat monelta kannalta ja mietin sitä, että miten mikäkin valintani vaikuttaa ympärilläni oleviin ihmisiin. Joskus "väärä" valinta johtaakin hyviin asioihin kiertotien kautta. Ja joskus "oikea" valinta saattaa lopulta satuttaa sinua tai läheistäsi. Liika miettiminen ei auta vaan pahentaa tilannetta. Silloin kun miettii liikaa, lopulta väsyy ja silloin harkintakyky saattaa pettää. Joillekkin toki pieni stressi voi tehdä hyvää, esim. jos päätöksen teossa meinaa mennä liian pitkään niin pieni stressin antama potku takamukselle voi olla juuri se mitä tarvitaan. :D

Noh.. Valintoja tulee vielä. Ja niitä tulee paljon.

Koetko että olet tehnyt vääriä valintoja? Oletko joskus tehnyt valinnan jota pelkäsit mutta lopulta kaikki meni kuitenkin hyvin? :)

Kertokaa kommenttehin teidän kokemuksia valinnoista! :) .

Mieleensä eksynyt

Mietin olenko ainoa? Olenko ainoa, jolle arkiset asiat ovat vaikeita? Olenko ainoa, joka ei uskalla tehdä päätöksiä? ...vaan välttelee niiden tekemistä viime hetkeen asti. Olenko ainoa, joka pelkää? ... Pelkää menettämistä, pelkää saavuttamista... Olenko ainoa, joka miettii liikaa? ..Joka miettii kolikon kumpaakin puolta? (.. ja hei.. onhan kolikolla myös reuna, joka hienosti kiertää kumpaakin puolta yhtäaikaa. Se ei selkiytä asioita ainakaan, jolloin palaat taas lähtöpisteeseen) ....Joka miettii asiat myös toisten ihmisten puolesta?

Mielessäsi pyörii 300 kysymystä samaan aikaan. Kysymyksiin on löydettävä vastaukset. Niitä etsii pakonomaisesti joka paikasta. Et voi lakata etsimästä.

Vaikka tiedät jo vastauksen.

Vastaus on tiedossa jo, mutta se ei tunnu oikealta... Tai ehkä se tuntuu juuri siltä, mutta et halua hyväksyä sitä. Etsit toista vastausta, josko jostakin löytyisi miellyttävämpi vastaus.. Sellainen jonka myötä et joudu ottamaan riskiä. Vastaus, joka antaa sinulle kaiken, vaikka tiedät että kaikkea ei voi saada koskaan.

Vaivut epätoivoon. Seikkailet mielesi labyrintissä. Kuljet samat umpikujat uudelleen ja uudelleen, vain jotta voit huomata ettei sitä reittiä pitkin pääse vieläkään maaliin. Etsit oikopolkua, vaikka tiedät ettei sellaista ole olemassa.

Väsyt

Väsytät itsesi turhaan. Tiedät vastauksen kysymykseesi.. tiedät mitä sinun on tehtävä seuraavaksi, jotta pääset eteenpäin. Mutta tiedät että sillä on hintansa, niinkuin kaikella muullakin. Sinun on vaikea hyväksyä ettet ole tilanteen herra.

Otanko riskin vai tyydytkö?

Olet lähestulkoon jo hyväksynyt tilanteesi. Olet tottunut jo siihen, millainen elämä sinulla on. Tavallaan se tuntuu helpolta, vaikka samaan aikaan se on raskasta. Tyydytkö siihen?

...Vai ottaisitko kuitenkin tietoisen riskin? Hyväksyisitkö vihdoin sen vastauksen joka sinulle annettiin jo kauan sitten? Tiedät ettei elämä ole sen jälkeen enää entisensä. Takaisin ei ole paluuta....

Elämän ei ole tarkoitus olla helppo. Elämä koostuu valinnoista, joita teet saamiesi kysymysten pohjalta. Vaikka kiertelisit ja kaartelisit, jossain vaiheessa valinta on vain tehtävä. Joskus se mikä tuntuu helpoimalta ei olekkaan se oikea vaihto ehto.

Miksi elämä sitten on tehty näin vaikeaksi?

Niin... Hyvä kysymys. Miun vastaus tähän on: Elämä on tehty haastavaksi siksi, että sinä voit kehittyä ihmisenä. Jotta jokainen joutuu kulkemaan oman polkunsa. Ettei kukaan voi elää toisen elämää hänen puolestaan (Mikä elämän pointti silloin olisi??!) Elämään ei ole yhtä ainoaa oikeaa vastausta.

Mistä sitten tietää olenko juuri minä elänyt elämäni oikein?

Sen saa tietää vasta kuolin vuoteellaan. Silloin kuin makaat viimeisinä hetkinäsi tyynen rauhallisena ja pystyt hymyilemeen viimeisen kerran... Silloin tiedät että olet elänyt hyvin. Olet kokenut, tehnyt, nähnyt ja mikä tärkeintä olet tuntenut.

Elämän aikana tuntee monia tunteita. Niin hyviä kuin huonojakin. Mutta huonotkin kokemukset/tunteet.... Niilläkin on tarkoitus. Jotta voisit tuntea jotain hyvää, kuten suurta rakkautta ja onnea, sinun on myös tunnettava huonoja tunteita, silloin hyvät tunteet saavat merkityksen.

Toiset joutuvat valitettavasti kokemaan enemmän kuin toiset, mutta sekään ei ole huono asia. Vaikka joskus kaikki tuntuu synkältä ja ehkä pelottavaltakin, silti täytyy muistaa että sitten kun olet kulkenut synkän matkasi, niin valoisa matkasi tuntuu paremmalle kuin osasit kuvitellakkaan synkimällä hetkelläsi. Anna itsellesi aikaa. Anna itsellesi mahdollisuus kehittyä. Anna itsellesi anteeksi. Anna itsellesi lupa olla voimaton. Anna lupa pyytää apua. Pyydä halaus ystävältä. Anna itsellesi lupa elää elämääsi juuri niinkuin sinä haluat. Anna itsellesi lupa tehdä virheitä, joista voit oppia. Älä kiellä itseltäsi sellaisia asioita, jotka jokainen ansaitsee. Jos elämäsi tuntuu vaikelta, vain sinä voit sitä muuttaa helpompaan suuntaan. Voit saada apua, muttet saa sitäkään jollet itse uskalla sitä pyytää.

Elämän eläminen on ihanaa! Se on ihanaa silloin kun sitä elää omilla säännöillä (tottakai muita kunnioittaen) ja tavoittelee itselleen tärkeitä asioita. Elämää elää kuitenkin itselleen vaikka sinulla olisi kumppani, lapsi, lemmikki, vanhat vanhemmat jotka tarvitsevat sinua. Silti sinun täytyy muistaa että jokainen kulkee omaa polkuaan.

Elä elämää itsellesi!

Ps. Vaikka sanoin aiemmin ettei kaikkea mitä haluaa voi saada koskaan....

... Niin silti voit saada kaiken minkä tarvitset! <3

Luottamus

Ihmissuhteet on hankalia ja monimutkaisia. On kyse sitten perhesuhteista, kaverisuhteista, parisuhteesta tai mistä vaan.

Miule itelleni tuntuu kaikki suhteet olevan enemmän tai vähemmän hankalia, koska mie oon kokenut niin monenlaisia ystävyyssuhteita ja ollut tekemisissä monien erilaisten ihmisten kanssa. Parissa kaverisuhteessa miun kiltteyttä käytettiin hyväksi. Tavallaan koen et "Oma moka!" itehä en osannut sanoa "Ei" silloin kun jokin ei enää ollutkaan hauskaa. Miun kustannuksella naurettiin monet kerrat. Miut saatiin mukaan typeriin juttuihin kerta toisensa jälkeen. Ihan vaan koska halusin kuulua joukkoon, hinnalla millä hyvänsä. Minuu on satuttettu monta kertaa. Kaikki miuta satuttaneet ihmiset ei ees tajuu satuttaneensa, koska "Sehän oli läppää". Kyllä mie huumoria ymmärrän ja monesti nauroin itsekkin, mut oikeesti.... Eikö kukaan kertaakaan huomannut et millon mentiin liian pitkälle.

Miusta tuntuu et tavallaan mie "opetin" kavereille ja tuttaville että miun kustannuksella voi pitää hauskaa ja miule voi aukoo päätään niin paljon kuin haluaa. Enhän mie koskaan pistänyt vastaan. Jos mie olisin ollut hiukka rohkeempi, niin ehkä miulla ei nyt olisi näitä kaikkia arpia sydämessä. Jälkiviisaus on parasta mitä on olemassa, sillä voi kiduttaa itteensä vielä lisää.

EI KANNATA!

Siitä ei kukaan hyödy mitään. Mie joskus satutin itteeni henkisesti näiden kiusaamisten jälkeen. Mie oikee ruokin itessäni sitä ajatusta että miule saa sanoa ilkeesti, koska oonhan mie sen ansainnut. Mut onko mitään typerämpää. On ihan tyhmää alistua ja satuttaa itteensä lisää.

Nykyisin mie en enää luota ihmisiin samalla tavalla kuin aiemmin. Yritän kyllä. Mie oon siinä onnellisessa asemassa että nykyisin miulla on pari läheistä ihmistä joihin luotan täysin. Silti tulee olemaan vielä pitkä tie siihen, että voin luottaa ihmisiin. Minuu harmittaa se, että miulla on elämässä monta ihmistä, jotka ansaitsisivat täyden luottamuksen, mut mie en vaan pysty siihen. On epäreiluu et joku muu ihminen on tuhonnu miun kyvyn luottaa ihmisiin jotka sen tosiaankin ansaitsisivat. Toivo on tärkeintä.

Sen verran miun pitää vielä sanoo että:

Kaikki ketkä ovat kohdanneet kiusaamista, oli se sitten henkistä tai fyysistä, niin parhaiten pääsee elämässä eteenpäin, kun antaa omassa mielessään kiusaajilleen anteeksi. Ei niiden kiusaajien vuoksi vaan itsensä. Silloin kun mie päätin antaa anteeks jokaiselle miun kiusaajalle, silloin mie laskin irti vihasta. Silleen mie oon päässyt elämässä eteenpäin ja mie oon saanut ihania ihmisiä ja asioita elämääni sen jälkeen.

Joten..

Antakaa anteeksi! Yrittäkää luottaa toisiin ihmisiin ja mikä tärkeintä:

Rakastakaa itseänne sellaisena kuin ootte!

Kiusatuksi tulemisen pelko!

Tänä päivänä kiusaamisesta ja kiusatuksi tulemisesta puhutaan miun mielestä enemmän, kuin aiemmin. Se on hyvä, mutta samaan aikaan kiusaaminen pahenee. Joten tilanne on kuitenkin lähes sama kuin ennen. Varmaan tulee olemaan ikuinen ongelma millä kiusaamisen saisi loppumaan, sillä kiusaa on helppo tehdä nykyisin Somessa anonyyminä. Ihan kuin perinteisissä kiusaamis muodoissa ei olisi jo tarpeeksi. Mie oon omassa elämässä kokenut kiusaamista paljon. Miuta on kiusattu ala-asteesta lähtien, ellei jopa jo aiemmin. Kiusaamista on ollut monessa muodossa, on haukuttu, tönitty, jätetty yksin, levitetty ilkeitä juoruja, naurettu selän takana, seurattu koulumatkalla, puhkottu pyörän renkaat kerta toisensa jälkeen. Lista kiusaamisen muodoista on loputon. On hirveää ajatella, että juuri nyt jossain on joku toinen nuori tyttö tai poika joka kokee päivittäin samaa mitä mie oon ite kokenut. Mut kaiken kiusaamisen jälkeen, miut tekee surullisimmaksi se, että mie oon joskus tehny jotain samankaltaista jollekkin. En oo ollu fyysisesti kiusaava henkilö koskaan, mutta miekin oon joskus jättänyt jonkun ulkopuoliseksi, saattanut nauraa jollekkin muun porukan mukana tai lähtenyt mukaan juoruiluun. Iha vaan koska sillä tavalla mie saatoin edes yhtenä päivänä itse välttyä kiusatuksi tulemiselta.

Mie toivoisin että jokainen pysähtyis välillä miettimään omaa käytöstään. Kiusaamiseen pitäisi puutta vieläkin kovemmin. Pitäisi selvittää miksi joku kiusaa jotakuta. Sillä kiusaamiseen on aina joku syy. Se on iha kakkapuhetta jos joku sanoo kiusaavansa "iha vaan huvikseen". Kukaan ei kiusaa huvikseen ja jos nyt näin olisi, niin silloin mielenterveystutkimukset on varmaan ihan paikallaan. Kiusaamiseen on monia syitä, kateus, kotiolot, oma epävarmuus itsestään, pelko joutua itse kiusatuksi, "kavereiden" painostus. Kiusaamis tilanteet painetaan vieläkin villasella kouluissa. Riittää kunha kiusaaja sanoo näennäisesti anteeksi. Miun mielestä kiusaaja olis hyvä passittaa terkkarin/merkkarin juttusille, jotta saadaan selville mikä saa kiusaajan kiusaamaan.

Kaikki jotka kokevat kiusaamista, mie haluu sanoo teille et pysykää vahvoina. Joskus koittaa vielä päivä kun kiusaaminen loppuu. Koita saada itelles apua opettajilta, vanhemmilta tai omilta kavereilta. Pääasia ettet jää yksin asian kanssa. Kukaan ei ansaitse kiusaamista, ei edes itse kiusaaja. Ja kaikki kiusaajat teille mie sanon ,et nyt valoja päälle. Miettikää omalle kohdalle miltä tuntuis jos joku päivä tilanne kääntyiskin toisin päin. Jokaiseen tilanteeseen on jokin parempi ratkaisu kuin ruveta kiusaajaksi.

Pyytäkää ja antakaa toisillenne anteeksi. Kaikista ei tarvitse tykätä mutta kaikkien kanssa on tultava toimeen.